Testomuutoksia

No kerta nyt kerrankin tätä päivittelen, ajattelin että voisin saman tien toisen raapustuksen väsätä. Varsinkin kun aamulla pitäisi herätä yhdeksältä ja ajella äipän luokse niin mikäs sen parempi kuin valvoa kukonlauluun ja lähteä ajamaan silmät sikkurassa...

Niin noista testomuutoksista mitä tässä on ollut. Enäähän niitä ei tunnu paljoa olevan eivätkä ne niin selviä ole, mutta kyllä niistä yhden (lyhyen) merkinnän saa aikaan.

Ensimmäisenä, ja ei suorastaan muutoksena vaan sivuvaikutuksena, on alentunut vastustuskyky. Aiemmin sairastin yhden flunssan syksyllä ja yhden kevättalvella. Nyt viimeiset kaksi vuotta olen vähän väliä joutunut jäämään sängyn pohjalle nästyykkien ja kuuman juoman kanssa. Viimeksi olin syksyllä viikon poissa (okei, olisin saattanut selvitä kahdella päivällä, mutta kun oli epätoivonen pakkaus menossa joten huhkin kuin hullu flunssasta välittämättä) ja takuulla joudun työssäoppimisen aikana ainakin kertaaleen soittamaan että otsalla voisin paistaa kananmunan ja nokka leikkii vesihanaa, voinko jäädä kotiin sairastamaan.

Naamakarvoitus on jonkin verran lisääntynyt ja on enemmän partakarvaa kuin untuvaa. Tosin edelleen odottelen milloin tuohon leuan keskelle ilmestyisi enemmän tavaraa kuin se yksi tai kaksi karvaa. Pääasiassa noita jouhia tulee viiksien alueelle ja leuan molemmille puolille, edelleen kovin vaaleana. Vaikka ei partaa voi vielä kasvattaa kunnolla, partahöylälle on useammin töitä ja se on vaan mukavan tunttuista kun pohtiessa hieron leukaa ja sormien alla tuntuu karheutta eikä vain ihoa ja finnejä.

En aiemminkaan ole kovinkaan hyvin hallinnut tunteistani puhumista, ja nyt se taito on vielä enemmän kadonnut. Sen sijaan että sanoisin jos joku mättää, alan murjottamaan. Jotenkin kirjoittaminenkin on muuttunut paljon suoraviivaisemmaksi ja tönköksi. Vaikka edellisessä kirjoituksessa olikin jonkin verran pohtimista ja liikuttiin pääni sisällä, tuollainen kirjoittaminen on muuttunut kovin haastavaksi. Paljon luonnollisemmalta tuntuu mennä kovin suoraa tietä, joka ei pahemmin syväluotauksia tee.

Mikäköhän ihmeen taipumus minulla on kirjoitella tälläisiä kerran vuodessa sepustuksia, taasen on vuosi näemmä hurahtanut... Kaupunki on kerennyt vaihtua ja puukkojunkkareiden seutu jäi asumisen suhteen taakse, vaikka koulua vielä siellä käyn. Tosin seuraavan kerran tieni käy sinne vasta joulukuussa päivän verran ja alkuvuodesta noin puolitoista kuukautta reissaan junalla sinne aamuisin. Nykyinen asuinpaikka on Tampere ja täytyy kyllä sanoa että hengittäminen on paljon vapaampaa (mitä muuta voi sanoa kaupungista, jossa vuoden asuessani näin vain kaksi ernua/jiirua...).
Opiskelun osalta olen nyt työssäoppimassa. Koulussa totuin siihen että olin ryhmän ainoa miespuolinen jäsen ja vaikka porukkaan pääsin hyvin sisälle ja suurinosa ryhmäläisistä on todella mukavia, on minulla siellä ollut jollain tavalla outo lintu olo. Tuolla työssäoppimispaikassa on jokunen miespuolinen saman alan työntekijä ja on tuntunut helpottavalta kun en olekkaan se ainoa eikä minua mitenkään oudoksuta. Ei sukupuoltani eikä kiinnostuksen kohteita. Kun olin haastattelussa tuonne pääsemistä varten kerroin missä olen opiskellut lukion jälkeen ja koulussa ryhmänohjaaja kertoi että minua oli kehuttu kun hän oli soittanut TOPipaikkaan ennen harjoittelun alkua käytännönasioista. Kuulemma olen humaanisesti suuntautunut ja potenttiaalinen tapaus (mitä tuo potenttiaalinen nyt sitten käytännössä tarkoittaa jää kyllä hämärän peittoon). Jotenkin minä vain tunnun sopivan tuonne. Jos totta puhutaan, koulussa motivaatio oli hiukan kadoksissa ja kun kävimme läpi noin tuhannetta tiedonhaku tehtävää mietin että onko tämä sittenkään minun alani, mutta nyt tosiaan tuntuu että olen tehnyt oikean ratkaisun.

 Keskiviikkona olen menossa Helsinkiin korjauttamaan rintakehää. Minulla jäi jonkin verran ylimääräistä nahkaa jonka johdosta nännit jonkin verran lurpsottavat. Tällä kertaa minua ei nukuteta, vaan operaatio tehdään paikallispuudutuksessa. Saa nähdä kuinka hermostunut olen ennen leikkelyä kun olen miettinyt erinäisiä kauhuskenaarioita, kuten entä jos sitä puudutusainetta ei pistetä tarpeeksi...Pitänee käyttää taktiikka, jota käytin viimeksi viisaudenhampaan poistossa eli vaikka tuntuisikin että alue olisi jo ihan hyvin puutunut, sanon ettei puudutus vielä tunnu. Tai sitten sanon suoraan että olen kipuherkkä tapaus, niin kuin sanoin ihan rintakehäleikkauksessa kun dreenejä otettiin poikke. Silloin antoivat suosiolla kipulääkettä (ja hoitaja kehotti miettimään mukavia ajatuksia sitten kun hän niitä putkia kiskoo. Kävi kyllä hiukan pelottamaan että mitä siinä oikein tapahtuu ja paljonko se tuntuu jos vielä sairaalan kipulääkkeen päälle tuolleen sanotaan).

******
(nämä tähdet ovat sitä varten että tässä kohden voi käydä vaikka keittämässä kahvit ja jatkaa lukemista kuppi kädessä. Näin ainakin minä tein. Kävin myös pelastamassa kuulokkeet kissan kynsistä, tai oikeastaan suusta, mutta sitä ei teidän tarvitse tehdä)

******

Hykseilyn osalta tässä on ollut noin vuoden pituinen tauko ennen tämän viikon käyntiä. Joulu tuli ja meni niin vauhdilla etten kerennyt ajan perään kyselemään. Sitten se vain jäi vähäksi aikaa, eikä ollut sopivaa hetkeä olla sinnepäin yhteydessä. Ja jos totta puhutaan on minulla ollut muitakin syitä. Jotenkin minusta tuntui että halusin vähäksi aikaa pysähtyä ja miettiä, kerätä omia ajatuksia kokoon. Tuolla en tarkoita mitenkään päin että olisin pohtinut prosessin aloittamisen järkevyyttä. Tuntui vain, että olin jonkinlaisessa prosessiputkessa. Ensin oli diagnosointiprosessi ja kun se oli klaarattu, alkoi tosielämänkoe. Ja vaikka tuolloin vuosi sitten diagnoosin saamisesta ja testojen aloittamisesta oli se vuosi kulunut, en ollut kuin pari kuukautta eläny täysin miehen roolissa, tai ainakin näin koin. Vasta silloin oli tilanne, jossa selvästi suurinosa ihmisistä joiden kanssa olin tekemisissä ei tiennyt etten ole biomies ja vasta silloin minun oli oikeasti pakko alkaa elämään sitä nuoren miehen elämää sen transpojan sijaan. Aiemmin kuitenkin ihmiset tunsivat minut transpoikana ja se trans-sana toimi jonkinlaisena kilpenä. Halusin katsoa mitä oikeasti se elämä on ilman sitä suojaa ja minusta se oli oikea ratkaisu. Pakko myöntää, että olisin voinut laittaa pyörät taas pyörimään hiukan aikaisemmin, mutta tehty mikä tehty. Nyt on paremmin hahmotettu mikä se oma paikka on, mitkä ovat ympäristön odotukset. Ja ihan elämisestäkin opittu kaikenlaista. Ei aina tarvitse asioiden mennä putkeen, vaan välillä saa hiukan rönytäkin, tälläkin kokoonpanolla.
Pakko myöntää, itselläni meinasi välillä nousta katkeruus pintaan kun se tosiasia alkoi *oikeasti* iskostua tajuntaani että tulen aina olemaan jonkin asteen "tekele". Ei minusta koskaan tule fyysisesti täysin miestä, vaikka kävisin munasarjat ja kohdun poistamassa aina on olemassa se tieto että minulla on ne joskus olleet. Enkä näillä näkymillä ole menossa penis konstruktio leikkaukseen, koska kuitenkin katson että pystyn elämään packerin avulla tarpeeksi hyvää elämää. Välillä vaan pohdin että kelpaanko tälläisenä puolittaisena, varsinkin parisuhteessa. Kelpaanko siitä huolimatta, että alapääni on eri paria kaiken muun kanssa ja olen luonteeltani tälläinen pehmo nysvä jolla luulavasti tulee loppuelämän ajan olemaan hetkiä jolloin tietty osa kehosta aiheuttaa ahdistusta. Välillä mietin onko minulla oikeutta ahdistua alapäästäni, olenhan kuitenkin päässyt pitkälle ja noin muuten asiat on ihan mallillaan. Mutta tämä on minun keho, minä olen minä. Saan välillä ahdistua, saan välillä pohtia. Saa olla negatiivisia tunteita, kunhan niihin ei jää vellomaan tai yritä kieltää niitä. Vaikka sitä kuinka ajatteli aiemmin että "joo joo, tulee olemaan rankkaa. Kyllä mie selviän" ei noihin asioihin kunnolla osannut valmistautua silloin vaan ne täytyy käydä läpi.

Ja sitten ihan siihen Hyksin visiittiin. Siellä tosissaan oli uusi lääkäri, mukavan tuntuinen tapaus. Käytiin läpi koko prosessia, miten se on vaikuttanut elämään ja miten tästä eteenpäin. Sanoi että laittaa Taysiin lappusia sitä second opinionia varten. Kuulemma olen ollut varsin onnistunut tapaus, elämänlaatu parantunut huomattavasti ja tajusin tosielämänkokeen tarkoituksen enkä vetäytynyt sivuun tai piilotellut. Kehasi vielä että psykologin typistetty älykkyystesti on nähtävästi ollut oikeassa. Sen testin mukaan olisin lähellä lahjakkaan rajapintaa, jota kyllä vahvasti epäilen. Tai sitten testosteroni on saanut sen toisen aivosolun vaan pullistelemaan itsekseen ja nykyään pääkopan sisällä työskentelee yksi aivosolu raukka, joka vähän väliä törmäilee kallon seinämiin ja on kanttu vei....

Jos vaikka seuraavan päivityksen tekisin aiemmin kuin vuoden kuluttua, kuten vaikka ensi elokuussa...Ei vaan, kyllä ajattelin aiemminkin jotain iki-aiheita kertoilla. Olen pari kuukautta suunnitellut kertovani operaatiosta ensimmäinen poikien kauluspaidan osto silloin kahdeksisen vuotta sitten. Niin naurettavalta kuin se nyt saattaakin kuulostaa, silloin se oli iso juttu. Kuten myös se kerta kun kävin ensimmäisen kerran boksereita ostamassa. Mutta siitä myöhemmin. Ehkä joskus