Ihan kaiken varalta tälläinen pieni alustus ettei kukaan huolestu/hämmenny liikaa (okei, tuo tuskin auttoi asiaa ^^;;). Kuitenkin, vaikka olen yleensä aina mainitsen kuinka testosteronit on saanu aikaan sen kuinka pinnani on lyhyempi, ovat ne selvästi rauhoittaneet. Enää tunteeni tai mielialani eivät loiki 0:sta 100:n silmänräpäyksessä ja välillä tunnen rauhallisuutta jota en ole aikoihin, ehkä koskaan, tuntenut.

Mutta, mutta...Kehoni ei vielä oikein osaa päättää mitä se tekisi tuon vieraan aineen suhteen (ja selvästi pohtii 'to bleed or not to bleed'...). Ja seuraava piikki on tiistaina, eli edellisestä on kulunut jonkin verran aikaa. Tällä hetkellä kuvittelen pääni sisälle 'Olipa Kerran Elämä' tyyppisen eeppisen taisteluin testosteronin ja estrogenin välille, jonka testosteronit ovat häviämässä. Olen tuhat kertaa kuullut kuinka testosteroni-hoito on psyykkisesti rankkaa, ja vaikka kunka luulin osaavani varautua siihen, vasta nyt sen tajuaa kun se vaikeus iskee päälle. Tunteet/mielialat loikkivat taas sitä perinteistä vauhtia, ja minä en halua sitä enää. Se tuntuu sietämättömältä ja haluaisin vain kääriytyä kasaksi ja odottaa tiistaita ja toivoa että sitten helpottaa.
Olen taas vain toivoton tapaus, joka kaivaa itselleen omaa hautaa (vaikka mitään ei edes ole tarkoitus kaivaa), ja pelkää.
Monet ovat sanoneet kuinka rohkea olen ollut kun uskalsin lähteä hoitoihin ja all that jazz. Itselleni se ei ole ollut minkäänlaista rohkeutta, koska koen ettei minulla ole ollut muita vaihtoehtoja. Jos haluan elää, minun on pakko päästä hoitoihin. Nyt sitten koen itseni pelkuriksi joka aina piiloutuu 'trans' sanan taakse. Olen aina transjätkä, en pelkkä poika. Mutta en minä halua aina olla trans, vaan 'oikea mies', joka ei pelkää yleisiä vessoja, uusia ihmisiä koska ei tiedä miten nämä näkevät ja ottavat hänet. En minä myöskään haluaisi aina olla puolinnainen. Juuri ja juuri kestän kehoni tämän hetkisen 'pehmeyden', koska tiedän että se tulee muuttumaan ajan myötä. Mutta se puolinnaisuus, joka tällä hetkellä näyttää seuraavan minua loppuelämäni ajan...Se turhauttaa.


Mutta niin, ei siis muuten mitään uutta auringon alla. Tuokin on osa jonka kanssa minun pitää oppia elämään, ja joka todennäköisesti ajan myötä katoaa. Ja myös pistopäivä sumplimalla asia voi helpottaa ^^