Ensimmäisestä piikistä on kulunut 28 päivää, neljä viikkoa. Vaikea uskoa kuinka nopeasti aika kuluu. Ja edelleen olen sitä mieltä, että vuorokaudessa voisi olla useampi tunti, aika kun ei tunnut riittävän kaikkeen (mm. ihan kunnon päivitys tänne olisi kiva tehdä, eikä vain toisella kädellä hiukan sutaistua sanahelinää ^^;;).

Varsinkin viimeisen viikon aikana on tullut huomattua, että minun todellakin pitäisi alkaa säännöllisesti harrastamaan liikuntaa. Ei vaan koska olisi kiva yrittää välttää Mahan muodostumista, vaan se oikeasti tekisi päällekin ihan hyvää. Jotenkin tuntuu että jos en saa liikuttua, ylimääräistä energiaa kertyy aivan liikaa ja se johtaa tämän pojan kohdalla yleiseen hermostuneisuuteen ja ei varsinaiseen ärhäkkyyteen, mutta ehkä jonkinlaiseen terävyyteen. Tuolla ulkona vaan on niin kylmä, ettei lenkkeily oikein houkuttaisi ja kuntosali on paristakin syystä pois laskuista ( a) tiukka opiskelijabudjetti on tiukka ja b) pukukopit ja minä emme vielä tule toimeen). Tai sitten pitää vaan pukea hiukan enemmän päälle (tänään lenkillä oli lyhythihanen, pitkähihanen ja jonkilainen college pusakka takin alla) ja lähteä ulos.
Olisi pitänyt ottaa joitain mittoja ennnen ensimmäistä piikkejä joita voisi sitten vertailla. Tuntuu että olen jonkin verran tukevoitunut, mutta ilman konkreettisia lukuja sitä on vaikea varmasti sanoa.

Eräs ei niin toivottuja ulkoisia muutoksia on tullut vastaan: olkapäät, selkä ja rintakehä ovat päässeet kokemaan aina yhtä "ihanan" finnien hyökkäyksen. Ja min kuitenkin pitää ihostaan jonkin verran huolta (eheh, enemmän kuin silloin...joskus, vuosia sitten ^^;;), mutta nähtävästi pitäisi pitää enemmänkin. Plah.
Ääni jatkaa muuttumistaan, ainakin itsestäni tuntuu että pysyn kauemmin ja kauemmin siellä 'aamuäänessä' ja puhekorkeus jota yleensä käytän innostuessa johtaa äänen narisemiseen. Myös tunnilla ääneen lukeminen on yhä haastavampaa. Mutta nuo kaikki ovat merkkejä että muutoksia tapahtuu kurkun alueella, joten ihan innolla odottelen uusia muutoksia.

ETA// Niin joo, saa nähdä josko kolmen viikon välein toistuvat tuskaiset muistutukset olisivat jo loppuneet. Varmaan ensi viikolla osaan jo sanoa varmemmin...

Elämän pieniä iloja

(Minun piti tämä jo torstaina kirjoittaa, mutta vuorokaudessa ei oikein tunnit tunnu riittävän ^^;;)

Torstaina vietin ensimmäistä kertaa virallisesti nimppareita 'Max' nimellä. Olin kuin pieni lapsi ja aina kun joku kysyi:"eikö tänään ole sun nimpparit" nyökyttelin innokkaana ja lähes tulkoon kävin pomppimaan.
Torstaina myös kaupassa käydessäni ensimmäistä kertaa pääsin (kyllä, pääsin eikä jouduin) näyttämään papereita uudella nimellä. Sen jälkeen ei haitannut vaikka onnistuin paluumatkalla kaatuamaan kolme kertaa.

Niin joo, tänään on myös Transgender Day of Remembrance
Vaikka välillä valitan Suomessa asumisesta, täällä minun ei tarvitse henkeni puolesta vaan olen turvassa.

Tasan kaksi viikkoa ensimmäisestä piikistä

Jup, se olisi sitten taas viikon kuluttua aika käydä pistettävänä. Alan pikku hiljaa tottua suurentuneeseen ruokahaluun (ja hämmennyn edelleen kuinka painoni ei nouse ruokamäärän lisääntymisestä huolimatta. Saattaa kyllä olla että tällä hetkellä syön riittävän määrän ^^;;). 'Aamuääni' pysyy yhä kauemmin ja ne perinteiset kaksi oktaavia korkeammat 'squee'reaktiot ovat yhä vaikeampia. Välillä myös tunnilla on pieni jännitysnäytelmä lähteekö ääneen lukiessa ääntä ensimmäisellä yrittämällä. Psykologisista muutoksista olen huomannut että pinnani on lyhyempi kuin aiemmin, mutta en muille 'räjähtele'. Ainakaan vielä.
Saattaa johtua siitä että syynään niin tarkasti kehoani ja muutoksia, mutta tuntuu kuin kehoni olisi pikku hiljaa alkanut muuttua (tai sitten se on vain kuvitelmaani). Aivan kuin käsivarteni olisivat jotenkin muuttuneet. Ja rintani pienentyneet (niissähän on rasvaa ja testosteroni saa aikaan rasvojen siirtymistä).
Jokainen pienikin muutos on tervetullut ja uusia muutoksia odotan innolla, vaikka ne toisaalta hiukan pelottavatkin. Mutta monesti mietin se perinteinen hehtaarihymy huulilla, kuinka elämäni alkaa vihdoin ja viimein tuntua elämiseltä, ja haluaisin kokea lisää.

Ps. Koska eräs tietty nimeltä mainitsematon tyttöystävä niin kovasti sitä vaatii, mainitsen näin täysin off-topic, että äsken asuntolassa oli taas Pupsakkeen (aka AFV:n Bob Saget) fanitusta ^^;;

Toinen päivä ensimmäisen piikin jälkeen

Eheh, miten niin päivittelyni täällä on ollut hyvin...Olematonta ^^;;
Niin, tässä syksyn mittaan olen jo tuon transsukupuolisuus diagnoosin siis saanut. Myös testosteronin piikitys on alkanut, kolmen viikon välein yksi ampulli Sustanon 250:sta. Tiistaina oli ensimmäinen pistos ja yllätyksekseni se ei sattunut yhtään, ehkä juuri ja juuri tunsin pistämisen (minä kun olin varautunut kuta kuinkin vuosisadan pituiselta tuntuvaan kipuun). En sitten tiedä kuinka se vaikutti että pistokohtana oli pakara. Ihan mielenkiinnosta voisin kivalta terveydenhoitajalta kysästä ensi kerralla jos voisi pistää reiteen...
Joitain pieniä muutoksia oli jo eilen nähtävissä: Vaikka söin lounaalla ja päivällisellä sen verran ruokaa ettei ennen seuraavaa sapuskaa pitäisi nälkä tulla, voi vaan arvata kuinka kävi...Ruokaa katosi loppujen lopuksi varmaan kaksi kertaa enemmän kuin normaalista (tätä menoa syön itseni kohta vararikkoon...). Myös kurkku tuntui oudolta. Samalla tavalla rasittuneelta kun koko päivän puhumisen jälkeen enkä kunnolla pystynyt puhumaan normaalilta puhe korkeudeltani, vaan ääneni tykkäsi pysyä siellä äänialani matalemmassa päässä. Voisi sanoa että puhuin koko päivän "aamu äänellä". En tiedä kuulivatko muut mitään, mutta itsestäni se tuolta tuntui...

ETA//Ja jatkuva nälkä jatkuu tähänkin päivään. Ja kerkesin jo miettiä että myös ääneni on pysynyt tämän päivän siellä normaalilla puhekorkeudella. Niimpä niin, nyt myös olen joutunu tavallista enemmän 'kröhöilemään' ja välillä aloitan puhumisen joltain täysin randomilta korkeudelta...

ETA2// Niin, ja sain vihdoin ja viimein kirjoitettua kirjeen loppuun tädilleni. Äiti ehdotti joskus kuukausi sitten että kertoisin korjausprosessista kirjeessä. Jännittyneenä odotan reaktiota....