Kymmenen peukkua pystyyn j pikakirjoitina

Eh, miten niin olen hidas kirjoittelemaan uusia kuulumisia *viatonta viheltelyä*

Hyksin diagnosointi käynti nro. 3 (tai oikeastaan 4 jos lasketaan mukaan se ensimmäinen käynti) oli tosissaan viime maanataina. Itse aamu oli yksi potumaissimista pitkään aikaan, jotenkin vain tuntui ettei mikään onnistu (jeah, niin minäkin sinua, yksi bindereistä). Mutta ei se mitään, ennen kahtatoista istuskelin jälleen kerran tutussa odotustilassa. Ja itse keskustelu sujui enemmän kuin hyvin, tai no niin muistelisin. Käytiin läpi viimeistä neljää - viittä vuotta, omaa hyväksymistä ja kuinka lähipiiri on suhtautunut. Kerroin myös pikku kriiseilystäni stereotypioiden kanssa, ja nyt kun se on pohdittu ja hoidettu (ainakin toistaiseksi) olo on jotenkin...vapautuneempi. Ja tietenkin minun oli kertoa pieni muiston tapainen lapsuudesta, joka jostain syystä oli vajonnut jonnekin aivojeni pölyiseen nurkkaan ja jonka puhelinkeskustelu äidin kanssa toi mieleen ("Ihan kuin sie olisit aikaisemminkin kysynyt Carmenista").

Carmenin tarinaan tutustuin joskus 10-12 vuotiaana, pitäen siitä tosella paljon ja Carmen hahmona oli joatin niin ihanaa. Samanlainen ihastuminen hahmoon kuin vaikka Mistyn tai Hermionen kohdalla (juu, saa nauraa vapaasti). Mutta Jose...Ugh! Pienet ja vähäryppyiset aivoni päättivät, että jos joskus löydän "oman Carmenini" en olisi yhtä...Tyhmä. En siis todellakaan samaistunut herra mustasukkaisuuteen, mutta ajattelin itseni hänen tilalleen. (Kuinka moni muuten tietää Carmenin? Hämmenyin yksi päivä opiston ruokalassa, kun tuntui ettei kukaan sitä tiedä).

Ja takaisin aiheeseen. Todellakin kymmenen peukkua pystyyn tuosta käynnistä. Hoitaja, jonka kanssa keskustelen, kertoi olevan mahdollista että minulle saataisiin diagnoosi kasaan kuta kuinkin huuhtikuussa ja sen jälkeen alkaisi korjaushoidot. Vielähän voi siis tulla mutkia matkaan, kuten psykologin (vai oliko se psykiatri...Minä ja muistini) testaus sekä lääkärin kanssa keskustelu. Ja myös veriarvojen pitäisi olla tarpeeksi hyvät jotta hormonihoito onnistuisi ja ne kromosimit pitäisi olla järjestyksessä. Mutta kuulemma vaikuttaa siltä että diagnoosin saamiseen ei pitäisi olla esteitä ainakin päänsisäisen maailman suhteen. Minulla oli varmaan noin sadan watin hymy naamalla lopun keskustelun ajan.
Seuraava aika on 15 päivä, eli varsin pian.

Jotenkin on vaikea uskoa että tämä diagnoosi vaihe on mennyt näin kivuttomasti. Olin valmistautunut itkuun ja hampaiden kiristelyyn, mutta tähän asti kaikki on sujunut kivuttomasti. Varmaan uskallan todella uskoa "hei, mie oikeasti tein sen, miusta oikeasti on tulossa poika myös ulkoisesti" ensimmäisen piikin jälkeen. Mutta kuitenkin vaikka yritän toppuutella itseäni, tiedän että jos tulee isompia ongelmia vastaan jotka estäisivät diagnoosin saamisen se olisi todella kova ja lamaanuttava isku. Pidetään siis vielä peukkuja pystyssä eikä luoteta liikaa.
Välillä makaan sängyllä ja mietin kuinka lähellä olen. Vaikka diagnoosin saaminen onkin vasta alku, kuitenkin se on niin suuren alku. Tiedän myös että hoidot ovat myös henkisesti rankkoja. Mutta siitä huolimatta se tunne, kun ajattelen että minun on oikeasti mahdollista elää ilman tätä kipua, joka on seurannut mukanani jo silloin kun en sitä osannut tai myöhemmin uskaltanut nimetä, on niin voimakas että se saa kyyneleet silmiin. (Se ehkä myös selittää miksi viimeisinä arkipäivinä tunsin ylitsevuotavaa rakkautta ihmiskuntaa kohtaan. Toinen selitys vaihtoehto olisi ollut, että keittäjät olisivat laittaneet salaista aine x:ää ruokaan).