Ihan kaiken varalta tälläinen pieni alustus ettei kukaan huolestu/hämmenny liikaa (okei, tuo tuskin auttoi asiaa ^^;;). Kuitenkin, vaikka olen yleensä aina mainitsen kuinka testosteronit on saanu aikaan sen kuinka pinnani on lyhyempi, ovat ne selvästi rauhoittaneet. Enää tunteeni tai mielialani eivät loiki 0:sta 100:n silmänräpäyksessä ja välillä tunnen rauhallisuutta jota en ole aikoihin, ehkä koskaan, tuntenut.

Mutta, mutta...Kehoni ei vielä oikein osaa päättää mitä se tekisi tuon vieraan aineen suhteen (ja selvästi pohtii 'to bleed or not to bleed'...). Ja seuraava piikki on tiistaina, eli edellisestä on kulunut jonkin verran aikaa. Tällä hetkellä kuvittelen pääni sisälle 'Olipa Kerran Elämä' tyyppisen eeppisen taisteluin testosteronin ja estrogenin välille, jonka testosteronit ovat häviämässä. Olen tuhat kertaa kuullut kuinka testosteroni-hoito on psyykkisesti rankkaa, ja vaikka kunka luulin osaavani varautua siihen, vasta nyt sen tajuaa kun se vaikeus iskee päälle. Tunteet/mielialat loikkivat taas sitä perinteistä vauhtia, ja minä en halua sitä enää. Se tuntuu sietämättömältä ja haluaisin vain kääriytyä kasaksi ja odottaa tiistaita ja toivoa että sitten helpottaa.
Olen taas vain toivoton tapaus, joka kaivaa itselleen omaa hautaa (vaikka mitään ei edes ole tarkoitus kaivaa), ja pelkää.
Monet ovat sanoneet kuinka rohkea olen ollut kun uskalsin lähteä hoitoihin ja all that jazz. Itselleni se ei ole ollut minkäänlaista rohkeutta, koska koen ettei minulla ole ollut muita vaihtoehtoja. Jos haluan elää, minun on pakko päästä hoitoihin. Nyt sitten koen itseni pelkuriksi joka aina piiloutuu 'trans' sanan taakse. Olen aina transjätkä, en pelkkä poika. Mutta en minä halua aina olla trans, vaan 'oikea mies', joka ei pelkää yleisiä vessoja, uusia ihmisiä koska ei tiedä miten nämä näkevät ja ottavat hänet. En minä myöskään haluaisi aina olla puolinnainen. Juuri ja juuri kestän kehoni tämän hetkisen 'pehmeyden', koska tiedän että se tulee muuttumaan ajan myötä. Mutta se puolinnaisuus, joka tällä hetkellä näyttää seuraavan minua loppuelämäni ajan...Se turhauttaa.


Mutta niin, ei siis muuten mitään uutta auringon alla. Tuokin on osa jonka kanssa minun pitää oppia elämään, ja joka todennäköisesti ajan myötä katoaa. Ja myös pistopäivä sumplimalla asia voi helpottaa ^^

Ensimmäisestä piikistä on kulunut 28 päivää, neljä viikkoa. Vaikea uskoa kuinka nopeasti aika kuluu. Ja edelleen olen sitä mieltä, että vuorokaudessa voisi olla useampi tunti, aika kun ei tunnut riittävän kaikkeen (mm. ihan kunnon päivitys tänne olisi kiva tehdä, eikä vain toisella kädellä hiukan sutaistua sanahelinää ^^;;).

Varsinkin viimeisen viikon aikana on tullut huomattua, että minun todellakin pitäisi alkaa säännöllisesti harrastamaan liikuntaa. Ei vaan koska olisi kiva yrittää välttää Mahan muodostumista, vaan se oikeasti tekisi päällekin ihan hyvää. Jotenkin tuntuu että jos en saa liikuttua, ylimääräistä energiaa kertyy aivan liikaa ja se johtaa tämän pojan kohdalla yleiseen hermostuneisuuteen ja ei varsinaiseen ärhäkkyyteen, mutta ehkä jonkinlaiseen terävyyteen. Tuolla ulkona vaan on niin kylmä, ettei lenkkeily oikein houkuttaisi ja kuntosali on paristakin syystä pois laskuista ( a) tiukka opiskelijabudjetti on tiukka ja b) pukukopit ja minä emme vielä tule toimeen). Tai sitten pitää vaan pukea hiukan enemmän päälle (tänään lenkillä oli lyhythihanen, pitkähihanen ja jonkilainen college pusakka takin alla) ja lähteä ulos.
Olisi pitänyt ottaa joitain mittoja ennnen ensimmäistä piikkejä joita voisi sitten vertailla. Tuntuu että olen jonkin verran tukevoitunut, mutta ilman konkreettisia lukuja sitä on vaikea varmasti sanoa.

Eräs ei niin toivottuja ulkoisia muutoksia on tullut vastaan: olkapäät, selkä ja rintakehä ovat päässeet kokemaan aina yhtä "ihanan" finnien hyökkäyksen. Ja min kuitenkin pitää ihostaan jonkin verran huolta (eheh, enemmän kuin silloin...joskus, vuosia sitten ^^;;), mutta nähtävästi pitäisi pitää enemmänkin. Plah.
Ääni jatkaa muuttumistaan, ainakin itsestäni tuntuu että pysyn kauemmin ja kauemmin siellä 'aamuäänessä' ja puhekorkeus jota yleensä käytän innostuessa johtaa äänen narisemiseen. Myös tunnilla ääneen lukeminen on yhä haastavampaa. Mutta nuo kaikki ovat merkkejä että muutoksia tapahtuu kurkun alueella, joten ihan innolla odottelen uusia muutoksia.

ETA// Niin joo, saa nähdä josko kolmen viikon välein toistuvat tuskaiset muistutukset olisivat jo loppuneet. Varmaan ensi viikolla osaan jo sanoa varmemmin...

Elämän pieniä iloja

(Minun piti tämä jo torstaina kirjoittaa, mutta vuorokaudessa ei oikein tunnit tunnu riittävän ^^;;)

Torstaina vietin ensimmäistä kertaa virallisesti nimppareita 'Max' nimellä. Olin kuin pieni lapsi ja aina kun joku kysyi:"eikö tänään ole sun nimpparit" nyökyttelin innokkaana ja lähes tulkoon kävin pomppimaan.
Torstaina myös kaupassa käydessäni ensimmäistä kertaa pääsin (kyllä, pääsin eikä jouduin) näyttämään papereita uudella nimellä. Sen jälkeen ei haitannut vaikka onnistuin paluumatkalla kaatuamaan kolme kertaa.

Niin joo, tänään on myös Transgender Day of Remembrance
Vaikka välillä valitan Suomessa asumisesta, täällä minun ei tarvitse henkeni puolesta vaan olen turvassa.

Tasan kaksi viikkoa ensimmäisestä piikistä

Jup, se olisi sitten taas viikon kuluttua aika käydä pistettävänä. Alan pikku hiljaa tottua suurentuneeseen ruokahaluun (ja hämmennyn edelleen kuinka painoni ei nouse ruokamäärän lisääntymisestä huolimatta. Saattaa kyllä olla että tällä hetkellä syön riittävän määrän ^^;;). 'Aamuääni' pysyy yhä kauemmin ja ne perinteiset kaksi oktaavia korkeammat 'squee'reaktiot ovat yhä vaikeampia. Välillä myös tunnilla on pieni jännitysnäytelmä lähteekö ääneen lukiessa ääntä ensimmäisellä yrittämällä. Psykologisista muutoksista olen huomannut että pinnani on lyhyempi kuin aiemmin, mutta en muille 'räjähtele'. Ainakaan vielä.
Saattaa johtua siitä että syynään niin tarkasti kehoani ja muutoksia, mutta tuntuu kuin kehoni olisi pikku hiljaa alkanut muuttua (tai sitten se on vain kuvitelmaani). Aivan kuin käsivarteni olisivat jotenkin muuttuneet. Ja rintani pienentyneet (niissähän on rasvaa ja testosteroni saa aikaan rasvojen siirtymistä).
Jokainen pienikin muutos on tervetullut ja uusia muutoksia odotan innolla, vaikka ne toisaalta hiukan pelottavatkin. Mutta monesti mietin se perinteinen hehtaarihymy huulilla, kuinka elämäni alkaa vihdoin ja viimein tuntua elämiseltä, ja haluaisin kokea lisää.

Ps. Koska eräs tietty nimeltä mainitsematon tyttöystävä niin kovasti sitä vaatii, mainitsen näin täysin off-topic, että äsken asuntolassa oli taas Pupsakkeen (aka AFV:n Bob Saget) fanitusta ^^;;

Toinen päivä ensimmäisen piikin jälkeen

Eheh, miten niin päivittelyni täällä on ollut hyvin...Olematonta ^^;;
Niin, tässä syksyn mittaan olen jo tuon transsukupuolisuus diagnoosin siis saanut. Myös testosteronin piikitys on alkanut, kolmen viikon välein yksi ampulli Sustanon 250:sta. Tiistaina oli ensimmäinen pistos ja yllätyksekseni se ei sattunut yhtään, ehkä juuri ja juuri tunsin pistämisen (minä kun olin varautunut kuta kuinkin vuosisadan pituiselta tuntuvaan kipuun). En sitten tiedä kuinka se vaikutti että pistokohtana oli pakara. Ihan mielenkiinnosta voisin kivalta terveydenhoitajalta kysästä ensi kerralla jos voisi pistää reiteen...
Joitain pieniä muutoksia oli jo eilen nähtävissä: Vaikka söin lounaalla ja päivällisellä sen verran ruokaa ettei ennen seuraavaa sapuskaa pitäisi nälkä tulla, voi vaan arvata kuinka kävi...Ruokaa katosi loppujen lopuksi varmaan kaksi kertaa enemmän kuin normaalista (tätä menoa syön itseni kohta vararikkoon...). Myös kurkku tuntui oudolta. Samalla tavalla rasittuneelta kun koko päivän puhumisen jälkeen enkä kunnolla pystynyt puhumaan normaalilta puhe korkeudeltani, vaan ääneni tykkäsi pysyä siellä äänialani matalemmassa päässä. Voisi sanoa että puhuin koko päivän "aamu äänellä". En tiedä kuulivatko muut mitään, mutta itsestäni se tuolta tuntui...

ETA//Ja jatkuva nälkä jatkuu tähänkin päivään. Ja kerkesin jo miettiä että myös ääneni on pysynyt tämän päivän siellä normaalilla puhekorkeudella. Niimpä niin, nyt myös olen joutunu tavallista enemmän 'kröhöilemään' ja välillä aloitan puhumisen joltain täysin randomilta korkeudelta...

ETA2// Niin, ja sain vihdoin ja viimein kirjoitettua kirjeen loppuun tädilleni. Äiti ehdotti joskus kuukausi sitten että kertoisin korjausprosessista kirjeessä. Jännittyneenä odotan reaktiota....

Ah, If I could be little squirrel, could you be little hare

Missä kulkee se raja jolloin voi/on oikeutettu sanomaan ettei pysty esittämään jotain hahmoa sen sukupuolen takia?
Itse sen sanoin tänään, vaikka huomenna on esitys. Onneksi kyseessä on lyhyempi näytelmä ja hahmojen vaihto onnistui, muuten juoksisin seiniä päin. Mutta vaikka tiedän että se oli parempi ratkaisu eikä kukaan ole puolellakaan sanalla antanut aihetta, tunnen silti syyllisyyttä, raukkamaisuutta. Olisin voinut jo aluksi sanoa kun hahmoja vaihdettiin ensimmäisen kerran etten siihen pysty. Mutta silloin tosissani ajattelin että se onnistuisi, että olisin jo tarpeeksi vahva. Eh, väärin. Roolivaatteet katsoimme eilen ja silloin iski etten todellakaan siihen pysty, mutta vasta tänään sen pystyin (kiitos pienen avustuksen) sanomaan. Tuntuu kuin olisin liian herkkänahkainen, tekisin kärpäsestä härkäsen. Kyllähän minä syksyllä esitin mummoa ja Florencessa, ryhmän isossa esityksessä, suurin osa hahmoistani oli naisia (paitsi se "perus" näyttelijähahmo ja lääkäri-jonka-nimen-olen-unohtanut).
Mutta se mummo oli vain ryhmän sisäisessä esityksessä (ja paistoi kilometrien päähän että hahmon esittäminen oli epämukavaa ja vaikeaa) ja Florencessa pystyin käyttämään hyväkseni sitä näyttelijähahmoa, jolloin pystyin ajattelemaan esittäväni mieshahmoa joka esittää naista. Ja taas kerran, meno oli varsin epämukavaa ja itseasiassa kadotin näyttelemisen ilon joksikin aikaa (sain sen oikeastaan takaisin vasta Little Clausin ja The Individualin aikana, eli pari viikkoa sitten/viime viikolla).
Tiedän että minun pitäisi pystyä erottelemaan hahmo ja itseni toisistaan, mutta kun se muistuttaa asiasta, joka aiheuttaa kipua joka päivä en vain pysty siihen. Se muistuttaa että vaikka kuinka yritän peitellä ja piilottaa sitä poikien vaatteiden alle, minulla on yhä naisen keho. Eikä ainoastaan se että se muistuttaa minua, mutta se pitäisi näyttää yleisöllekin. En minä vielä ole niin vahva että voin seistä lavalla ja näyttää jotain jota häpeän, joka rampauttaa minut. Jotain joka on vielä osa minua, mutta jonka ei kuuluisi olla. En minä tuollaista pysty erottamaan. Minunkin on pystyttävä sanomaan jos jokin hajoittaa liikaa sisältäpäin.


Mutta muuten kuitenkin yleinen suunta on ollut ylös- ja eteenpäin. Ylihuomenna taas Hykseilemään, tällä kertaa lääkärin luokse. Tuntuu kuin viime käynnistäni olisi ollut ikuisuus.

Kymmenen peukkua pystyyn j pikakirjoitina

Eh, miten niin olen hidas kirjoittelemaan uusia kuulumisia *viatonta viheltelyä*

Hyksin diagnosointi käynti nro. 3 (tai oikeastaan 4 jos lasketaan mukaan se ensimmäinen käynti) oli tosissaan viime maanataina. Itse aamu oli yksi potumaissimista pitkään aikaan, jotenkin vain tuntui ettei mikään onnistu (jeah, niin minäkin sinua, yksi bindereistä). Mutta ei se mitään, ennen kahtatoista istuskelin jälleen kerran tutussa odotustilassa. Ja itse keskustelu sujui enemmän kuin hyvin, tai no niin muistelisin. Käytiin läpi viimeistä neljää - viittä vuotta, omaa hyväksymistä ja kuinka lähipiiri on suhtautunut. Kerroin myös pikku kriiseilystäni stereotypioiden kanssa, ja nyt kun se on pohdittu ja hoidettu (ainakin toistaiseksi) olo on jotenkin...vapautuneempi. Ja tietenkin minun oli kertoa pieni muiston tapainen lapsuudesta, joka jostain syystä oli vajonnut jonnekin aivojeni pölyiseen nurkkaan ja jonka puhelinkeskustelu äidin kanssa toi mieleen ("Ihan kuin sie olisit aikaisemminkin kysynyt Carmenista").

Carmenin tarinaan tutustuin joskus 10-12 vuotiaana, pitäen siitä tosella paljon ja Carmen hahmona oli joatin niin ihanaa. Samanlainen ihastuminen hahmoon kuin vaikka Mistyn tai Hermionen kohdalla (juu, saa nauraa vapaasti). Mutta Jose...Ugh! Pienet ja vähäryppyiset aivoni päättivät, että jos joskus löydän "oman Carmenini" en olisi yhtä...Tyhmä. En siis todellakaan samaistunut herra mustasukkaisuuteen, mutta ajattelin itseni hänen tilalleen. (Kuinka moni muuten tietää Carmenin? Hämmenyin yksi päivä opiston ruokalassa, kun tuntui ettei kukaan sitä tiedä).

Ja takaisin aiheeseen. Todellakin kymmenen peukkua pystyyn tuosta käynnistä. Hoitaja, jonka kanssa keskustelen, kertoi olevan mahdollista että minulle saataisiin diagnoosi kasaan kuta kuinkin huuhtikuussa ja sen jälkeen alkaisi korjaushoidot. Vielähän voi siis tulla mutkia matkaan, kuten psykologin (vai oliko se psykiatri...Minä ja muistini) testaus sekä lääkärin kanssa keskustelu. Ja myös veriarvojen pitäisi olla tarpeeksi hyvät jotta hormonihoito onnistuisi ja ne kromosimit pitäisi olla järjestyksessä. Mutta kuulemma vaikuttaa siltä että diagnoosin saamiseen ei pitäisi olla esteitä ainakin päänsisäisen maailman suhteen. Minulla oli varmaan noin sadan watin hymy naamalla lopun keskustelun ajan.
Seuraava aika on 15 päivä, eli varsin pian.

Jotenkin on vaikea uskoa että tämä diagnoosi vaihe on mennyt näin kivuttomasti. Olin valmistautunut itkuun ja hampaiden kiristelyyn, mutta tähän asti kaikki on sujunut kivuttomasti. Varmaan uskallan todella uskoa "hei, mie oikeasti tein sen, miusta oikeasti on tulossa poika myös ulkoisesti" ensimmäisen piikin jälkeen. Mutta kuitenkin vaikka yritän toppuutella itseäni, tiedän että jos tulee isompia ongelmia vastaan jotka estäisivät diagnoosin saamisen se olisi todella kova ja lamaanuttava isku. Pidetään siis vielä peukkuja pystyssä eikä luoteta liikaa.
Välillä makaan sängyllä ja mietin kuinka lähellä olen. Vaikka diagnoosin saaminen onkin vasta alku, kuitenkin se on niin suuren alku. Tiedän myös että hoidot ovat myös henkisesti rankkoja. Mutta siitä huolimatta se tunne, kun ajattelen että minun on oikeasti mahdollista elää ilman tätä kipua, joka on seurannut mukanani jo silloin kun en sitä osannut tai myöhemmin uskaltanut nimetä, on niin voimakas että se saa kyyneleet silmiin. (Se ehkä myös selittää miksi viimeisinä arkipäivinä tunsin ylitsevuotavaa rakkautta ihmiskuntaa kohtaan. Toinen selitys vaihtoehto olisi ollut, että keittäjät olisivat laittaneet salaista aine x:ää ruokaan).

Hmm. Aivoni harrastivat taas suurta pohtimista (kyllä, voitte vapaasti hämmentyä. Niin minäkin tein) tupakalla ollessani. Nyt vain olen mystisesti kadottanut sen ajatuksen, mutta jotenkin se liittyi identiteettiin...

Aivan, en ole vieläkään täysin sinut ajatuksen kanssa, että kyllä, olen heteropoika. Kaiken logiikan mukaanhan tuo on aivan totta; olen (trans)poika, joka tuntee vetoa naisiin. Duh. Mutta jotenkin hetero tuntuu sanana hyvin oudolta kun liitän sen itseeni. Kyllä, se on vain sana,
yksi pienen pieni sana, joka kuitenkin tuntuu niin vieraalta.

Ja vaikka kuinka en pidäkään stereotypioista kyllä ne vaikuttavat omaan kuvaan itsestäni. Tiedän ettei minusta saisi mitenkään ultra-maskuliinista, olen enemmänkin se takarivin runopoika ja minussa on puolia joita ei stereotyyppisestä heteromiehestä (tai pojaksihan minä vielä itseni koen) löydy. Myönnän että olen epävarma ja vahdin joskus käyttäytymistäni varsin tarkasti ja yritän tietyllä tavalla karsia feminiinisyyttä itsestäni, jotta minua ei "nähtäisi väärin", esim. butchina. Minulla ei ole kehon tuomaa turvaa ja vaikka itsekin tajuan kuinka koomiselta se kuulostaa, tunne välillä...Miehisyyteni uhatuksi.

Taustalla on varmaan pelko outoudesta. Ei, en koe itseäni oudoksi koska olen transpoika (ellen olisi 110% varma sukupuoli identiteetistäni, en todellakaan olisi hakeutunut hoitoihin). En vain haluaisi olla se outo poika, joka tuntuu löytyvän vain marginaalista. Tiedän että normaalius on kyseenalainen (ja hiukan yliarvostettu) sana ja asia, mutta joskus vain toivon että voisin olla...Tavallinen, normaali poika. Kyllä, pidän femslash ficeistä, tämän hetkinen intohimoni on japanilainen teatteri yhtiö, jossa kaikki näyttelijät ovat naisia (ja jonka fanikanta koostuu pääasiassa naisista) ja olen pehmo haaveilija. Eh, en ole pahemmin törmännyt muihin samanlaisiin jätkiin.
Ja kyllä, ongelmani todellakin että mietin liikaa miten muut minut näkevät/mitä muut minusta ajattelevat.
Mutta positiivinen ajattelu kunniaan. Näin vinosti katsottuna maailma näyttää varsin erilaiselta ja jos ei muuta, loputtoman kiinnostavalta.
(ja nähtävästi hallitsen tämän aiheesta toiseen hyppimisen. Kyllä tässä nyt jokin logiikka löytyy. Olkoonkin se aina yhtä epä-looginen Max logiikka, johon sisältyy myös hämmentävää kirjoitusta jossa ei ole päätä, häntää eikä edes parhaita selkäpaloja)

Ja se viimeinen lause; minun vain pitäisi oppia etten yrittäisi änkeä itseäni laatikoihin, välitä stereotypioista tai liika kysyä "miltä minä näytän muiden silmissä".

And so it begins

Oletan, että kaikki jotka tätä blogia lukevat tuntevat minut edes jotenkin, joten en kirjoita eeppistä esittely postausta.
99,99% tämä blogi tulee käsittelemään sukupuolenkorjausprosessia, siinä etenemistä, ajatuksia ja muuta aiheeseen liittyvää. Tällä hetkellä (tammikuun puoliväli-loppu 2010) käynnissä on diagnosointi prosessi, joka alkaa lähestyä kuta kuinkin puolta väliä.

Bloggerista löytyy myös toinen blogini, Mess in 5 minutes, jonka pääasiallinen tehtävä on toimia fanittamisblogina (*köh*takarazuka*köh*).

Jotenkin mystisesti sain tämän kuulostamaan hyvin viralliselta. Noh, pyöritän osan syystä pienille kielellisille vaikeuksille. Yrittäkää kestää.